Arkisto | LOVE RSS feed for this section

Musta tulee äiti!

2 Hel

Päivitetäänpäs tätäkin blogia, ettei aivan tiputa hakukonetuloslistalta. 😀 Mutta pääasiassa juttuni ovat siirtyneet tänne Onni potkas Tuplasti -blogiin.


http://onnipotkas.wordpress.com/2011/02/01/parempi-kuin-beckham/

Mainokset

Toistaiseksi toisessa osoitteessa

7 Tam

Iloisten uutisten johdosta päivittelen tätä blogiani toistaiseksi hieman toisessa osoitteessa. Näin saadaan kaikki teemaan liittyvä sisältö samaan paikkaan.

Tervetuloa!

http://onnipotkas.wordpress.com

Elämän tähtihetkiä – taas…

26 Hei

Hyvän mielen kuvat otti Essi Nieminen.

Vietettiin ihanat synttärit miehen ja ystävien kanssa meidän sukumökillä Pirkkalassa. Ohjelmassa oli lennätystä, grillausta, saunamista, hevostelua, homo.. eikun painia, verigolffia, heko-skabaa sekä hyvää ruokaa, juomaa ja musiikkia a la Jackie Boy!

Huono puoli on se, että tää niin tulee rankaisemaan mua, koska jouduin vetään samoilla silmillä lähes kaksi päivä, mutta itse

valittua kärsimystä ei voi valittaa! Mä nautin niin suunnattomasti näistä kekkereistä. Ensimmäiset kunnon juhlat, jotka pystyin järjestämään ihanille ystäville  ja miehelleni kohta 2 vuoteen. Seuraavat onkin sit 2012. Piti mukamas levätä yläkerrassa puoli tuntia per 4 tuntia, mutta paskanmarjat. En levännyt juurikaan koko iltana, vaan tanssin, höösäsin, kannoin ja sähläsin emännän roolissa koko illan ja yön. Nukkuun pääsin ab. 9 ja aamupalaa ja siivouksia herättiin tekeen ystävän kanssa ab. klo 10. Että semmoista. Nyt voikin sit varautua takaisin potkaisuun ihan 110-prosenssisesti, mutta ei se mitään, oli nimittäin pirun kivaa!

Neuraalikudoksen mobilisointi.

Lupauksia ja rajoitteita

5 Kes

Kun olin sairaimmillani, tein itselleni listan niistä asioista, joita toteuttaisin tervehdyttyäni. En mä nyt terve ole, mutta voin paremmin kuin koskaan. Niinpä aloin lunastaa tänään lupauksia itselleni.

1. Lentämään Cessnalla [ Non check] Tällä kertaa oli niin kova tuuli, että niskavammaiset jäivätkin maan kamaralle.

2. Tanssiminen [Check, tutun ylppärit!]

3. Cocikselle kapakkaan [Check, Amarillossa. Tosin oli niin tylsää ja kova melu, että lähdin himaan melkein heti. Etkoseura oli parasta, kiitos ystävällisyydestä bojjaatt!

4. Bänditouhut [Check, vireillä. Aloitan laulamalla siskon häissä]

5. Susana Spears -tyylinen neuraalikudosmobbausvideo [1/2 check, ostin jo bikinit. Enää puuttuu palmut]

6. Mega-Paulana fredalla [Tullaan toteuttamaan!]

Välillä tulee mietittyä, mitähän rajoitteita tästä niskavammasta ihan oikeesti jää loppuelämäksi? Toisaalta, eipä niillä ole hirveesti väliä, kun pystyy elämään arkeaan mukavasti eli nukkumaan, hengailemaan ihmisten kanssa, tekemään töitä, rakastamaan ja huolehtimaan tärkeistä ihmisistä. Tänään havaitsin muutaman erityisrajoitteen, kun nyt aloin oikein asiaa miettiä:

  • ei jaksa koko päivää pystyssä, vaan välillä on pakko levätä. Kun muut juhlia 15-24, minä kävin kotona vetämässä parin tunnin niskalevot ja liityin seuraan myöhemmin
  • oma auto on pakollinen, koska julkisilla ei pysty liikkumaan
  • autolla ei voi ajaa kurviin lujaa. Myös tankkaamiseen pitää käyttää huoltsikan poikia. 😉
  • jyrkkä ei moottoripyörille ja sukelluspuvun hatuille, intercom-luurit on siinä ja siinä…
  • näytöt täytyy olla himmeellä, ettei satu silmiin
  • kesähelteellä mutta armottoman kovalla tuulella pitää olla huivi päässä ja kaikki vaatteiden ja ihon väliset raot tilkittynä. Muuten tulee heti pää kipeeksi.
  • juhliin pitää viedä oma tyyny kovalle penkille. siksi olen ommellut kassin, jonka sisällä on pieni tyyny. Sen päälle voi istua viemättä huomiota juhlakalulta omilla oudoilla riiteillään
  • baarissa ei voi seisoa ja puhua yhtä aikaa kahdelle, jollei ne seiso keskenään rinnakkain linjassa
  • pitkää miestä ei voi pussailla tuntikausia seisoalteen, koska pää joutuu takakenoon
  • käsin ompeleminen on hankalaa
  • hitaiden tanssiminen on vaikeaa, kun maailma pyöri, kun itsekin pyörin (nopeat meni hyvin, myös 150-senttisen pikkupartnerin kanssa;)
  • autonkin penkillä pitää aina olla tyyny hanurin alla
  • ilman Triptyliä ja kaulatukea ei voi lähdeä mihinkään, just in case
  • yllättävät odotukset seisoaltaan kovalla maalla, kuten tänään lentokentällä, ovat helvettiä
  • kun on sidottu tennareihin, täytyy pitää juhlissakin housuja ei hameita
  • lapsia ei juurikaan viitsi nostella, jos ne painaa enemmän kuin 8 kiloa

Voiko rakkautta rationalisoida – OSA II: Boheemi renttu

4 Kes

Aloitin joitain päiviä sitten neliosaisen Voiko rakkautta rationalisoida -juttusarjani ykkösosalla Räppiä, hoppia ja hammasrautoja. Nyt matka jatkuu! Tässä osassa puhuu teinityttö, ei enää mikään lapsi. Josset ehtinyt lukea part onea, suosittelen. Silloin ehkä saatat pysyä meikäläisen vauhdikkaan ihmissuhde-elämän perässä.

Boheemi renttu ja nännirenkaat

Ikä: Minä 16, mies 18

Suhteen kesto: 1,5 vuotta – 2 vuotta (riippuu siitä, lasketaanko eropäivät mukaan vai ei)

Parisuhteessa vastakohdat täydentävät toisiaan mutta muukalaisen kanssa eläminen on monesti mahdotonta. Tapion kanssa muistutimme toisiamme yhtä paljon kuin peruna ja mansikka.

Tapasimme Tapsan kanssa kävelyrundilla, jota kaupunkimme teinit tykkäsivät kiertää keskustassa viikonloppuisin. Äideillehän me teinit kerroimme sujuvasti olevanna vain ystävän kotibileissä, mutta myönnetään, aika monesti tuli hilluttua Carrolssin nurkilla rundilla. Mitä sitä suotta huolestuttamaan. Eräänä kauniina kesäiltana peruskoulun lopettajaisbileissä olimme päättäneet maistella oikein urakalla itse tehtyä kiljua. Kiljua, jota keitettiin joko vanhan kotitaloni häkkikellarin perukalla tai ystäväni koululta vuokratussa soitin- ja tarvikekaapissa. Olisi se 20 markkaa kuussa voinut huonompaankin kuin kiljukaapin vuokraamiseen mennä. Onneksi emme koskaan narahtaneet  aktiviteetista, koska meidän hikarioppilaitoksesta olisi lentänyt ulos kuin leppäkeihäs.

Kun kiltit tytöt ja pojat hakivat perjantaisin viulujaan, torviaan ja huilujaan musiikki- ja kotitalousluokkien luona olevista välinekaapeista, me tytöt kannoimme sieltä valkoisen muovisangon, jossa luki kannessa: ”9D-luokan tyttöjen kipsivalos. Älä liikuta, äläkä koske”. Kukas siihen kiljupönttöön olisi koskenut lukitussa kaapissa, mutta laitetiin lappu päälle siltä varalta, että joku maikka sattuisi tulemaan käytävällä vastaan ja ihmettelisi, mitä me puuhaamme.

Pitkät perjantait

Perjantait olivat melkoisia jännitysnäytelmiä. Jo aikaisin aamusta käytävällä kävellessä saattoi haistaa miedon hiivan tuoksun. Kerran teimme kauhean virheen kokeillessa vääntää appelsiinikiljua. Pelkkä hiivan tuoksi meni kyllä kätevästi köksänluokkien pullatalkoiden piikkiin, mutta hiiva, joka haisi samaan aikaan homehtuneelle appelsiinille, ei voinut olla ihmisen käsistä tarkoituksella syntynyt syötävä luomus. Palasimme siis pikaisesti takaisin peruskiljuun ja unohdimme trendikkäät appelsiiniviritelmät.

Peruskoulun päättymisen kunniaksi päätimme tehtailla ystävieni kanssa tuplamäärän ehtaa hiivakakkaa ja suuntasimme perusteini-ikäisen läskit silmillä -mentaliteetilla rundille jälleen kerran. Tarkoituksena oli päästä sisään Dominoon (vai mikähän sen ravintolan nimi tuolloin olikaan?), mutta ketuiksi meni. Yksi jäi kiinni vääristä papereista, eikä kukaan seurueestamme ei tanssinut K18-kapakassa sinä iltana. Kadulla pörrääminen oli oikeasti paljon huonompi vaihtoehto kuin baarin suojissa biletys, mutta välillä tuli takkiin, ja jouduimme tyytymään kaupungintalon puistikon portailla istuskeluun, Hakkiksen patsaalla röhnöttämiseen ja rundilla kävelyyn. (Olin muuten tosi järkyttynyt, kun kuulin, että tämä Lahden keskustan kuuluisa rundaamis-ilmiö on nykyään ihan kuollut.)

Minä sählään, sinä sähläät, hän sählää..

Tuona päättäjäisiltana olin hukannut lompakkoni ja kenkäni. Siinä sitten arvottiin, kehtaisinko soittaa äitin hakemaan  minut kaupungista kotiin, menisinkö kaverille keskustaan yöksi vai pitäisikö sittenkin kävellä himaan 5 kilsaa ja soittaa nolona ovikelloa aamuviiden aikaan.  Juuri kun olin rimpauttamassa ystävälleni, paikalle osui puolituttu Tapio lävistyksineen, joita tosin en vielä tuolloin tiennyt olevan niin järkyttävän paljon, mitä niitä todellisuudessa killui.

Elämänkatsomuseroja

Kummasti kotiin meneminen alkoi kiinnostaa yhä vähemmin, kun saimme Tapion kanssa käyntiin kiihkeät keskustelut vegaanin ja lihansyöjän välisistä elämäntyylieroista. Minä edustin runsaasti energiaa tarvitsevana yleisurheilijanuorena jälkimmäistä. Väiteltyämme muutaman tunnin etiikasta, päädyin Tapsan reppuselässä hänen luokseen yöksi jatkoille. Ihan viattomissa merkeissä kaikin puolin.

Tapiota ei tuntunut haittaavan, vaikka laitoin hänet lattialle nukkumaan omassa kotonaan. Puolialaston tatuoitu miekkonen kuorsasi koomassa onnellisesti ohi todistustenjaon, kun minä karkasin aamun sarastaessa kodin kautta koululle. Muistan, kuinka muiden laulaessa Suvivirttä minä yllätin itseni miettimästä Tapion blondattuja hiuksia ja yökkäävän samanaikaisesti niille ällöttäville nännirenkaille. Muistan ajatelleeni, että en ikinä ota tuollaisia itselleni, vaikka olivat maailmanluokan kovin trendivillitys. Yöks.

Säälitreffeiltä suhteeseen

Naiset rakastuvat renttuihin. Niinpä ne ainoat treffit, joille suostuin Tapion mieliksi, johtivat vajaa kahden vuoden mittaiseen suhteeseen. Tuona aikana joimme litroittain viinaa (Tapio suurimman osan), kiertelimme keikoilla, riitelimme, erosimme ja palasimme yhteen ainakin 20 kertaa. Tiesimme molemmat, ettei suhde kantaisi alttarille, mutta ei se tuon ikäisenä mitenkään haitannut yhdessä oloa. Me keskityimme enemmän rellestämiseen kuin rakastamiseen. Tosin minä kyllä kaipasin muutakin.

Beutiful Exit

Eron hetkemme on jäänyt erityisen hyvin mieleeni, koska se oli kaikessa erikoisuudessaan omituinen. Suhdettamme ruodittiin tuntikaupalla Tapion bändikämpällä aamuyön tunteina. Muistan, kuinka umpipäihtynyt Tapio hoki muuttuvansa eli lopettavansa humalahakuisen juomisen, röökaamisen ja yltiöpäisen örveltämisen. Päätäni ei kuitenkaan käännetty, sillä Tapio oli luvannut muuttua jo viimeisen vuoden ajan, ja mitään merkkejä siihen suuntaan ei ollut havaittavissa. Olin viimeiset kaksi vuotta saanut todistaa, kuinka mies huolehti nännirenkaistaan paremmin kuin suhteestamme.

Helppoa tuon impulsiivisen taiteilijasielun kanssa ei ikinä ollut. Tapion minulle esittelemässä vaihtoehtomaailmassa oli kuitenkin jotain todella erilaista ja kiehtovaa. Olihan se täysin omani maailmani vastakohta. Vielä tänä päivänäkin hyödynnän tässä suhteessa oppimiani taitoja tekemällä lävistyksiä joillekin ystävilleni. Kiitos vaan renttuni tästäkin taidosta, jonka minulle opetit.

PS. Tapio, ole kiitollinen, etten kirjoittanut tänne mitään siitä perunan ostoreissusta Lahden torilla. 😉

Vanhoja kuvia ja lapsuusmuistoja

7 Huh

Isäni sai siskoltaan dia- ja negaskannerin. Siitä asti sähköpostissani on odottanut hauskoja lähetyksiä, lapsuusajan valokuvia. Kuinka ihanaa onkaan ollut herättää vanhat muistot eloon täydentämään tätä nykyelämää. Perhekuvia, ystäväotoksia ja vanhoja maisemia aina vuodesta 81 asti. Mieleen tulvii menneet. Muistikuvat on kristallinkirkkaita, aivan kuin olisin elänyt nuo hetket eilen.

Mökkimatkat legendaarisella Morris Marinalla, pituushyppyskabat hieman soraisaan hiekkaan, onkireissut Haaralan mutkassa. Sukujuhlat, rippijuhlat ja synttärit, joihin meidän perhe ei koskaan ehtinyt ajoissa. Ennätysmyöhästyminen tais olla neljättä tuntia? Silloin tosin oli autosta käsijarru jäätynyt. Meille oli tyypillistä, että olimme viimeisinä paikalla. Sinänsä hieman epäkohteliasta, tiedetään. Ja kun meidän äänekäs pesue saapui, sitä ei voinut oll huomaamatta. Isä kihisi kiukusta, kun äiti ja me lapset jarrutettiin nopeita lähtöjä, ja äiti kihisi iskälle vastaan, että mitäs siinä puhiset.

Ei kolmen parin vuoden välein syntyneen lapsen kanssa voinut olettaakaan pysyvänsä aikatauluissa. Jos jotain alkoi pissattaa juuri ennen kuin auto lipui parkkiruudusta, sitten lähdettiin vessaan, kun ei sitä voinut autoonkaan liruttaa. Tai jos juhlavaatteille kaatui mehua juuri ennen lähtöä, äiti pesi tahran ja kuivatti vaatteen hiustenkuivaajalla. Tai jos lahjakukat unohtui kiireessä kotiin, ne käännyttiin aina hakemaan. Ja pitihän kaikille katsoa juhlavaatteet ja rennommat vetimet, ja vauvalle tarvikkeet mukaan ja sitten tietty ne lahjat ja kortit jne.

Meiltä ei koskaan lähdetty synttäreille tai muihinkaan juhliin ilman viemisiä. Lahjat oli upeissa paketeissa ja nauhat, kortit ja muut sävy sävyyn tietenkin. Lahja oli ostettu ajatuksella ja saajaa ajatellen. Sanomattakin on selvää, että hankinnoista vastasi äiti, ja me lapset oltiin pikkuapureina. Vaikkemme ostelleet ökykalliita viemisiä kellekään, kaikista pidettiin mielettömästi.

Äitini osasi todella ajatella muita ja asettua heidän asemaansa. Mistä he pitivät, oli aina lähtökohta lahjan valinnalle. Varmaan siksi ne toimikin loistavasti. Teini-ikäinen kampaajaksi haluava taiteellinen serkkutyttö sai meikattavan ja kammattavan pään, ja urheilulliset pojat sporttivaatteita tai -leikkikaluja. Sisko sai nukkeja, koska hän oli hoivaajatyyppi. Veli tykkäs teknisistä vimpaimista ja Legoista. Iskälle vain käytännöllistä ja muka superedullista, koska isä ei ole lahjatyyppiä – mukamas. Tykkäs kuitenkin.

Jos joku ihminen on tehnyt elämäntyönsä ihmisten, etenkin perheensä ja läheistensä parissa, se on äitini. Suuri sydän! Voi kumpa itsekin pystyisi samaan pyyteettömyyteen ja rakkauteen. 🙂