Voiko rakkautta rationalisoida – OSA II: Boheemi renttu

4 Jun

Aloitin joitain päiviä sitten neliosaisen Voiko rakkautta rationalisoida -juttusarjani ykkösosalla Räppiä, hoppia ja hammasrautoja. Nyt matka jatkuu! Tässä osassa puhuu teinityttö, ei enää mikään lapsi. Josset ehtinyt lukea part onea, suosittelen. Silloin ehkä saatat pysyä meikäläisen vauhdikkaan ihmissuhde-elämän perässä.

Boheemi renttu ja nännirenkaat

Ikä: Minä 16, mies 18

Suhteen kesto: 1,5 vuotta – 2 vuotta (riippuu siitä, lasketaanko eropäivät mukaan vai ei)

Parisuhteessa vastakohdat täydentävät toisiaan mutta muukalaisen kanssa eläminen on monesti mahdotonta. Tapion kanssa muistutimme toisiamme yhtä paljon kuin peruna ja mansikka.

Tapasimme Tapsan kanssa kävelyrundilla, jota kaupunkimme teinit tykkäsivät kiertää keskustassa viikonloppuisin. Äideillehän me teinit kerroimme sujuvasti olevanna vain ystävän kotibileissä, mutta myönnetään, aika monesti tuli hilluttua Carrolssin nurkilla rundilla. Mitä sitä suotta huolestuttamaan. Eräänä kauniina kesäiltana peruskoulun lopettajaisbileissä olimme päättäneet maistella oikein urakalla itse tehtyä kiljua. Kiljua, jota keitettiin joko vanhan kotitaloni häkkikellarin perukalla tai ystäväni koululta vuokratussa soitin- ja tarvikekaapissa. Olisi se 20 markkaa kuussa voinut huonompaankin kuin kiljukaapin vuokraamiseen mennä. Onneksi emme koskaan narahtaneet  aktiviteetista, koska meidän hikarioppilaitoksesta olisi lentänyt ulos kuin leppäkeihäs.

Kun kiltit tytöt ja pojat hakivat perjantaisin viulujaan, torviaan ja huilujaan musiikki- ja kotitalousluokkien luona olevista välinekaapeista, me tytöt kannoimme sieltä valkoisen muovisangon, jossa luki kannessa: ”9D-luokan tyttöjen kipsivalos. Älä liikuta, äläkä koske”. Kukas siihen kiljupönttöön olisi koskenut lukitussa kaapissa, mutta laitetiin lappu päälle siltä varalta, että joku maikka sattuisi tulemaan käytävällä vastaan ja ihmettelisi, mitä me puuhaamme.

Pitkät perjantait

Perjantait olivat melkoisia jännitysnäytelmiä. Jo aikaisin aamusta käytävällä kävellessä saattoi haistaa miedon hiivan tuoksun. Kerran teimme kauhean virheen kokeillessa vääntää appelsiinikiljua. Pelkkä hiivan tuoksi meni kyllä kätevästi köksänluokkien pullatalkoiden piikkiin, mutta hiiva, joka haisi samaan aikaan homehtuneelle appelsiinille, ei voinut olla ihmisen käsistä tarkoituksella syntynyt syötävä luomus. Palasimme siis pikaisesti takaisin peruskiljuun ja unohdimme trendikkäät appelsiiniviritelmät.

Peruskoulun päättymisen kunniaksi päätimme tehtailla ystävieni kanssa tuplamäärän ehtaa hiivakakkaa ja suuntasimme perusteini-ikäisen läskit silmillä -mentaliteetilla rundille jälleen kerran. Tarkoituksena oli päästä sisään Dominoon (vai mikähän sen ravintolan nimi tuolloin olikaan?), mutta ketuiksi meni. Yksi jäi kiinni vääristä papereista, eikä kukaan seurueestamme ei tanssinut K18-kapakassa sinä iltana. Kadulla pörrääminen oli oikeasti paljon huonompi vaihtoehto kuin baarin suojissa biletys, mutta välillä tuli takkiin, ja jouduimme tyytymään kaupungintalon puistikon portailla istuskeluun, Hakkiksen patsaalla röhnöttämiseen ja rundilla kävelyyn. (Olin muuten tosi järkyttynyt, kun kuulin, että tämä Lahden keskustan kuuluisa rundaamis-ilmiö on nykyään ihan kuollut.)

Minä sählään, sinä sähläät, hän sählää..

Tuona päättäjäisiltana olin hukannut lompakkoni ja kenkäni. Siinä sitten arvottiin, kehtaisinko soittaa äitin hakemaan  minut kaupungista kotiin, menisinkö kaverille keskustaan yöksi vai pitäisikö sittenkin kävellä himaan 5 kilsaa ja soittaa nolona ovikelloa aamuviiden aikaan.  Juuri kun olin rimpauttamassa ystävälleni, paikalle osui puolituttu Tapio lävistyksineen, joita tosin en vielä tuolloin tiennyt olevan niin järkyttävän paljon, mitä niitä todellisuudessa killui.

Elämänkatsomuseroja

Kummasti kotiin meneminen alkoi kiinnostaa yhä vähemmin, kun saimme Tapion kanssa käyntiin kiihkeät keskustelut vegaanin ja lihansyöjän välisistä elämäntyylieroista. Minä edustin runsaasti energiaa tarvitsevana yleisurheilijanuorena jälkimmäistä. Väiteltyämme muutaman tunnin etiikasta, päädyin Tapsan reppuselässä hänen luokseen yöksi jatkoille. Ihan viattomissa merkeissä kaikin puolin.

Tapiota ei tuntunut haittaavan, vaikka laitoin hänet lattialle nukkumaan omassa kotonaan. Puolialaston tatuoitu miekkonen kuorsasi koomassa onnellisesti ohi todistustenjaon, kun minä karkasin aamun sarastaessa kodin kautta koululle. Muistan, kuinka muiden laulaessa Suvivirttä minä yllätin itseni miettimästä Tapion blondattuja hiuksia ja yökkäävän samanaikaisesti niille ällöttäville nännirenkaille. Muistan ajatelleeni, että en ikinä ota tuollaisia itselleni, vaikka olivat maailmanluokan kovin trendivillitys. Yöks.

Säälitreffeiltä suhteeseen

Naiset rakastuvat renttuihin. Niinpä ne ainoat treffit, joille suostuin Tapion mieliksi, johtivat vajaa kahden vuoden mittaiseen suhteeseen. Tuona aikana joimme litroittain viinaa (Tapio suurimman osan), kiertelimme keikoilla, riitelimme, erosimme ja palasimme yhteen ainakin 20 kertaa. Tiesimme molemmat, ettei suhde kantaisi alttarille, mutta ei se tuon ikäisenä mitenkään haitannut yhdessä oloa. Me keskityimme enemmän rellestämiseen kuin rakastamiseen. Tosin minä kyllä kaipasin muutakin.

Beutiful Exit

Eron hetkemme on jäänyt erityisen hyvin mieleeni, koska se oli kaikessa erikoisuudessaan omituinen. Suhdettamme ruodittiin tuntikaupalla Tapion bändikämpällä aamuyön tunteina. Muistan, kuinka umpipäihtynyt Tapio hoki muuttuvansa eli lopettavansa humalahakuisen juomisen, röökaamisen ja yltiöpäisen örveltämisen. Päätäni ei kuitenkaan käännetty, sillä Tapio oli luvannut muuttua jo viimeisen vuoden ajan, ja mitään merkkejä siihen suuntaan ei ollut havaittavissa. Olin viimeiset kaksi vuotta saanut todistaa, kuinka mies huolehti nännirenkaistaan paremmin kuin suhteestamme.

Helppoa tuon impulsiivisen taiteilijasielun kanssa ei ikinä ollut. Tapion minulle esittelemässä vaihtoehtomaailmassa oli kuitenkin jotain todella erilaista ja kiehtovaa. Olihan se täysin omani maailmani vastakohta. Vielä tänä päivänäkin hyödynnän tässä suhteessa oppimiani taitoja tekemällä lävistyksiä joillekin ystävilleni. Kiitos vaan renttuni tästäkin taidosta, jonka minulle opetit.

PS. Tapio, ole kiitollinen, etten kirjoittanut tänne mitään siitä perunan ostoreissusta Lahden torilla.😉

4 vastausta to “Voiko rakkautta rationalisoida – OSA II: Boheemi renttu”

  1. Jaska 05/06/2010 klo 16:35 #

    Uus leiska on lukemisen kannalta aika kamala😦

    • Päivi 06/06/2010 klo 01:18 #

      Oot Jaska niin oikeessa! Siksi vaihdan sen pois.🙂

      • Päivi 06/06/2010 klo 01:25 #

        Olisiko parempi?🙂 Mulla on nyt pinkki kausi…😉

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: