Arkisto | Viisaammilta RSS feed for this section

Laattaava sissi ja vesikävelyvitutus

2 Syy
Heräsin aamulla siihen, että joku kolahti maahan. Kävelin keittiöön ja totesin, että se oli magneetti, tai siis magneetin kuori. Magneettiosa on hävinnyt ajat sitten ja kuori on jäljellä. Mutta en voi luopua siitä, koska olen saanut sen äidiltä. Niinpä sitten kiinnitän magneetin milloin teipillä, sinitarralla tai muiden magneettien antamalla tuelle oveen ja ihailen sitä hetken, ennen kuin se taas löytyy lattialta. Kerran olen jo ostanut uuden magneetin ja kiinnittänyt sen kuoreen, mutte sekään toiminut. Turhauttavaa.
Turhautuneisuudesta päästäänkin siihen, mitä ajattelin tähän postaukseen oikeasti kirjoittaa.
Kun olin toosi huonossa kunnossa niskani kanssa, aloitin meidän foorumille ketjun, jonka aihe oli “Tänään iloitsin”. Sen tarkoitus oli nähdä ne hyvät ja valoisat puolet kaiken paskan keskellä sekä vahvistaa niitä positiivisia ajatuksia, jotka jossain taustalla kyti. Ilokseni se ketju on yksi pisimmistä foorumilla, vaikka voisi hyvin kuvitella, että niin huonossa kunnossa, hajalla ja vailla yhteiskunnan tukea olevat ihmiset eivät juuri iloisia ja positiivisia asioita edes huomaa.
Mutta itse asiassa tilanne oli juuri toinen, mitä luulin. Kun pääsee sen kriisin aiheuttaman ensishokin yli ja hyväksyy sen, että nyt on niska/pää/selkä/raajat (ja elämä) aivan tuhannen vitun paskanpalasina ja sanoo vaa nreippaasti ääneen, ettei tästä pariin vuoteen kuntouduta, ajatukset alkaa muuttua positiivisemmiksi. Sitä on vaan pakko oppia hyväksymään rajoittuneisuutensa ja toipilaisuutensa ja alkaa päästä suurimman shokin yli.
Aikaa se vaatii ,eikä se todellakaan ole helppoa, mutta asian eteen kannattaakin tehdä kovasti töitä. Itse asiassa fysiatrini ja fyssarini sanovatkin aina, että tiettyyn pisteeseen pääsee kyllä treenalla “ruhoaan”, mutta henkinen ja sosiaalinen puoli on lopulta se, mistä homma jää kiinni. Mutta ne onkin niitä asioita, joita ei yhteiskunta halua/voi tukea. Niska- ja aivovammapotilas saattaa saada kyllä kuntoutusta (fysioterapiaa, toimintaterapiaa yms.) mutta henkisen jaksamisen ja sosiaalisen aspektin huomioiminen unohtuu. Puheterapia, draama, kriisityö, oman jaksamisen edistäminen, sosiokulttuurin tutkiskelu, psykoterapia yms. unohtuvat, koska yleisesti uskoataan, että a) vamma on lievä, eikä aiheuttaa sen suurempaa kriisiä potilaan elämässä b) vamma paranee itsestään lisäämällä liikuntaa ja menemällä takas töihin c) vamma ei vaikututa sosiaaliseen elämään ja yhteisöissä selviytymiseen.
Voin kertoa, että kaikki noista uskomuksista on tuulesta temmattuja tällaisen vaivan kanssa, jonka olen itse käynyt läpi. Eikö olisikin aika kummallista, jos voisi olla pari vuotta niin sanotusti kuollut ja sitten vain palaisi takaisin elämäänsä ja kuvittelisi, että kaikki jatkuu siitä, mihin se elämä jäi aikoinaan? Ei mene niin. Muut nimittäin ovat eläneet sen kaksi siinä välissäkin, kun sinä olet maannut sängyssä ja odottanut, että pääset ehkä vielä joskus elämääsi takaisin muussakin roolissa kuin kärsijänä ja odottajana. Todellista slow movementtia! :D
Erityisen hyvin tämä kokonaisuus kulminoitui niissä reissuissa, kun lähdin  vesikävelemään. Vitutti jo valmiiks, että piti lähteä pois kotoota, koska ei ollut mitään tietoa, missä on maa ja missä taivas. Pitelinkin aina kiinni autosta, pukukopeista ja vesijuoksuvyöstä, aivan kuin ne auttaisivat pysymään pystyssä. Toki ne vähän auttoivatkin, ainakin henkisesti. Sitten vain toistelin itselleni, että nyt tossua toisen eteen ja eikun eteenpäin ja kyllä tästä noustaan.
Monesti mietin, että mitähän muut ajattelevat minusta, kun tsemppaan itseäni ääneen puhuen, näytän siltä että olen valvonut vuoden ja minulla ei ollut lihaksia. Kaikki lihaksethan siis surkastuu, kun niitä hermottava hermo vaurioituu.
Painoin varmaan heikoimmillani 50 kiloa ja ennen onnettomuutta about 62, josta oli aika paljon lihasta. Muutenikin vaikutin helvetin oudolta hyypiöltä hiipiessäni liian isoissa vaatteissa pyyhe olalla kohti uimarantaa, enkä jaksanut puhua kenenkään kanssa. Mitä sitä nyt puhumaan kenenkään kanssa, kun vitutti niin järkyttävästi. Pelkkää ruikutuspaskaa se olisi kuitenkin ollut, joten parempi olla puhumatta.
Voitte arvata, kuinka paljon sapetti eräisen “ystävien” kommentit siitä, kuinka “en halunnut lähteä ulos himasta tai tehdä mitään kivaa, koska olen tullut mökkihöperöksi tai masentunut”. Jeah, right. Kirjoitan tästä asiasta aika usein, joten voitte arvata, että se on iskostunut mieleeni vahvasti. Ei kuitenkaan niin vahvasti, että enää sitä murehtisin laajemmin, mutta aikaisemmin se kyllä otti kuulaan oikein kunnolla. Tai kuinka olen “hullu sekopää, joka on pimahtanut ja muuttunut äärettömän oudoksi”. Joo, muuttunut olin – niin olisit itsekin minun tilassani, tiedän – mutta hullu ja sekopää en ole koskaan ollut.
Ja tämä muutos, jonka olen läpikäynyt on pääasiassa pelkkää hyvää. okei,välillä voisi olla vähemmän kyyninen ja päästää ihmiset niin sanotusti helpommalla ja olla armollinen itselleen, mutta kyllähän noiden asioiden kanssa elää mainiosti. ;)
Takaisin siihen vesikävelypaskaan. Monesti itse asiassa tuli jo automatkalla niin karsea olo, että laattasin ennen kuin pääsin edes vesipolkemaan. Mutta ei siinä mitään muuta voinut, kuin pyyhkiä porkkanapalat ja ruikkarit suupielistä ja jatkaa pää pystyssä (tai roikkuen) hommia. Vesikävely oli siis ainoa liikuntamuoto, mitä sain tehdä ensimmäisen vuoden – polkea vettä 10-20 minuuttia päivässä.
Voin kertoa, että se oli aivan  saatanan turhauttavaa, koska tavoite oli 2-3 vuoden päässä (Nyt on mennyt 2 vuotta ja 2 kuukautta, enkä ole vieläkään täysin kunnossa. En siis varmaan koskaan tule olemaankaan täysin kunnossa, mutta se on sitten voivoi). Etenkin silloin sapetti, kun poljin vettä Kauppi-hotellin jäisellä uima-altaalla kellarikerroksessa hintaan 5 e/kerta. Tiedän, ei voi valittaa, koska julkiseen uimahalliin en pystynyt menemään huimauksen takia, joten yksityinen pool oli käytännöllisyyden riemuvoitto. Ja vielä aivan takapihallani! Kysyvä ei tieltä eksy.
Ja jotta pääsin sinne altaalle, raappasin ja käynnistin jäisen auton, jotta pääsin 500 metrin päähän hotskulle. En siis pystynyt tietenkään kävelemään sitä matkaa. Ja mikä oli kiitos siitä kaikesta työstä , että pääsin edes liikkeelle autolla? Akku loppu joka toinen viikko, hyytävän jäinen uima-allas (17 astetta) ja hirvee vitutus, että piti edes lähteä sinne altaalle asti. Polkemisen jälkeen lepäsin 3 tuntia, jonka jälkeen pystyin just just syömään. Tai siis syödähän pystyin, mutten ilman laattaamista. Yöks. Olin varmasti tosi mukavaa seuraa kelle tahansa tuon ensimmäisen vuoden.
Paljon on opittu ja läpikäyty, mutta ehkä tärkein oppi tästä kaikesta on armollisuus itselleen, joka ei tosin tunnu toisista ihmisistä kovinkaan kivalta aina. Aina kun alkaa hillittömästi ottaa päähän tai turhauttaa joku tietty juttu (esim. töissä, ihmissuhteissa, parisuhteessa, tuntemattomissa päänaukojissa), totean vain hiljaa mielessäni, että anna asian olla, äläkä käytä energiaasi paskan jauhamiseen. Se nyt vaan sattuu olemaan niin, että muovikuori, josta puuttuu magneettiosa,  ei tartu jääkaapin oven. Ei sitten niin millään. Sen voi kyllä laittaa siihen oveen vaikka 50 kertaa päivässä, mutta joka kerta se kolahtaa lattialle. Joskus on hirveen hyvä antaa sen vaan olla siellä lattialla. Tänään tein tätä paitsi magneettien myös muutaman muun asian suhteen. Erittäin armollista. Erittäin hienoa. Erittäin järkevää. No stress!

Masennuksen tunnistaminen ja hoito

26 Kes

Masennus on ollut yksi 2000-luvun muotidiagnooseista. Jopa silloin, kun ihminen ei ole masentunut, vaan pelkästään surullinen, huolestunut tai hädissään, masennusdiagnoosia kaupataan varsin hanakasti. Masennuksella ja tilapäisellä surun, avuttomuuden, pelon tai ahdistuksen tunteella on kuitenkin suuri ero. Masennus on sairaus, kun tunteet ja niiden voimakas kokeminen ovat puolestaan luonnollinen osa hyvinvoivan ihmisen tavallista elämää. Siitäkin huolimatta, että yhä useampi saa yhä helpommin ja useammin masennusdiagnoosin, masennukseen sairastuneiden määrä ei kuitenkaan ole lisääntynyt räjähdyksenomaisesti viime vuosina. Sen sijaan masennuksesta on alettua keskustella enemmän ja rohkeammin.

Mistä on kyse?

Teema putkahti mieleeni luettuani Suomen Kuvalehdestä artikkelin masennuksesta. Artikkelin asiantuntijana toimi tutkija Jouko Lönnqvist Kansanterveyslaitoksen (nykyisin THL, joka syntyi, kun Stakes ja KTL yhdistettiin 1.1.2009) mielenterveyden ja alkoholintutkimuksen laitokselta. Lönnqvistin mukaan depressio ilmiönä on ollut olemassa yhtä kauan kuin mitä ihmiset ovat pallolla tallustelleet. Hänen mukaansa masennuksessa on kyse yleisinhimillisestä reaktiosta, jonka tyypillisesti aiheuttavat erilaiset vastoinkäymiset kuten vaikeat surut ja menetykset. Joillain ihmisillä tämä hetkellinen tunnereaktio muuttuu helpommin syystä tai toisesta pysyväksi tilaksi. Uusimmat tutkimukset osoittavat, että syy saattaisi löytyä geenitasolta, vaikka on nimettävissä myös lukuisia muita tekijöitä.

Ketkä masentuvat?

Suomalaisista joka viides kohtaa jossain vaiheessa elämäänsä masennusjakson, ja noin viisi prosenttia suomalaisista kärsii vakavasta masennuksesta. Naisilla luku on noin kahdeksan prosenttia ja miehillä viisi. Masennuksen yleisyydestä kertoo se, että lähes jokainen meistä tuntee tai tietää ihmisen, joka on ollut tai on edelleen masennuspotilas. Tietyllä tavalla masennus on siis lähes jokaiselle tuttu, mutta silti niin kovin tuntematon.

Miten masennus ja työkyvyttömyys liittyvät yhteen?

Masennuksesta johtuva työkyvyttömyys on lisääntynyt, koska masentunut ei pärjää nykyajan tehokkuutta ja suoriutumista korostavassa työelämässä. Suoraan sanottuna, puolikuntoisille ei ole tilaa tuloskeskeisissä organisaatioissa, Kuten Maria Vuorilehto, joka on väitellyt masennuksesta tohtoriksi, totesi SK:n artikkelissa: “Masentuneena tehdään poikkeuksetta huonompaa tulosta myös työelämässä”.

Vaikken olekaan sairastunut masennukseen, niin veikkaan, että olisin saanut monet potkut mistä tahansa muualta paitsi omistamastani yrityksestä tämän niskavamman takia. Se oli jo riittävän rankkaa, että pidin itse itseäni luuserina, saatika että joku toinen olisi määritellyt minut hyödyttömäksi, tehottomaksi tai jopa turhaksi. Se, jos mikä, olisi ollut omiaan lisäämään masentumisen riskiä.

Mitä masennus maksaa yhteiskunnalle?

Minusta tuntuu kauhealta puhua masennuksesta tästä ns. kustannusnäkökulmasta, mutta kyllä asiaa pitää osata käsitellä myös siitä lähtökohdasta. On sanomattakin selvää, että masentuminen tulee kalliiksi yhteiskunnalle. Masennusdiagnoosin saaneet nimittäin siirtyvät työkyvyttömyyseläkkeelle muita työkyvyttömyyseläkeiläisiä varmemmin, keskimäärin 52-vuotiaana. Mielenterveyden häiriöistä johtuvia eläkkeitä alkaa eniten 58-64-vuotiailla asiantuntija-ammateissa toimivilla naisilla, ja valtaosa näistä työkyvyttömyyseläkkeistä johtuu nimenomaan masennuksesta. Kaiken kaikkiaan mielenterveyshäiriöt ja aivosairaudet aiheuttavat yli kolmanneksen kaikista terveysmenoista Suomessa. Sosiaali- ja terveysministeriön luotsaaman ja varsin onnistuneeksi koetun MASTO-hankkeen tarkoituksena ollut tukea työssä jaksamista sekä työhön paluuta masennuksen yhteydessä.  Edelleen puolet masennuspotilaista jää kokonaan hoitamatta, vaikka masennuksesta voisi toipua täydellisesti oikean kuntoutuksen avulla.

Miten masennusta hoidetaan?

Toisin kuin yleisesti uskotaan, masennuslääkkeet pelkästään eivät paranna sairautta, koska ne eivät poista syytä, joka masennuksen on laukaissut tai sitä edes auttanut. Eniten apua lääkkeistä on sekä keskivaikeassa että vaikeassa masennuksessa, lievää sen sijaan voitaisiin hoitaa onnistuneesti jopa pelkällä terapialla. Lönnqvistin arvion mukaan noin 20 %:a masennuksesta kärsivistä saa hyvää hoitoa, noin 30 prosenttia “jotain” hoitoa ja loput jää hoitamatta. Myös alueelliset erot ovat suuria.

Miksi masennusta ei tunnisteta?

Mielestäni on hirvittävän epäreilua ja ristiriitaista, että monet terveet saavat niin sanotusti “turhaan” masennusdiagnoosin ja samaan aikaan yli puolet oikeasti masennusta sairastavista eivät saa mitään hoitoa. Merkittävimpänä esteenä masennuksen tehokkaalle hoidolle pidetään masennuksen heikkoa tunnistamista. Suurin osa potilaista nimittäin hakeutuu yleislääkärin tai työterveyshuollon yleislääkärin pakeille, eikä yleislääkäreillä ole välttämättä aikaa tai erityisosaamista tunnistaa masennuspotilasta, joka sitä paitsi tulee vastaanotolle yleensä “muista syistä” tiedostamatta itsekään, että hän voisi olla masentunut.

Miksi masennus voi ilmetä ylisuorittamisena?

Oman hankaluutensa tunnistettavuuteen tuo se, että masennus voi ilmetä monilla muillakin tavoilla kuin sinä perinteisenä ja totuttuna alakulona, epätoivona, toivottomuutena, väsymyksenä tai ilottomuutena. Itse asiassa moni masentunut käyttäytyy yliaktiivisesti (ns. hypomania) suorittaen elämäänsä kuin viimeistä päivää. Tämä taas johtuu siitä, että pelkää kohtaavansa omat negatiiviset tunteet (ja oman masentuneisuutensa), mikäli lopettaa jatkuvan touhuamisen ja pysähtyy todella kuuntelemaan sisimpänsä ääntä. Esimerkiksi huomattavan monen yksinäisen (ei syrjäytyneen!) henkilön yliaktiivisuuden taustalla on pelko siitä, että elämä romahtaa kokonaan, kun päästää omat surulliset ajatukset ja tunteet pintaan. Siksi touhuamista ei voi lopettaa hetkeksikään.

Tiedän erittäin hyvin, millaista tuollainen elämä on. Olenhan itsekin yrittänyt hukuttaa surut, murheet ja pelkoni 24/7 suorittamiseen ja elämässä “juoksemiseen”. Eipä auttanut. Paha olo oli ja pysyi, eikä se lähtenyt kuin tunnistamalla tilanne ja ottamalla se aktiiviseen käsittelyyn. Edelleen mietin, että milloinkohan olisin oikeasti sairastanut masennukseen tai burn-outiin, jollei olisi tullut tätä pakollista pysämistä 2008? Turha sitä on miettiä enää, tiedän, mutta välillä on hauskaa luoda menneisyydestään vaihtoehtoisia skenaarioita.

Masentunut vai ei – Mistä sen tietää?

Vaikkei masennuksen tunnistaminen ja myöntäminen olekaan helppoa, masennuksesta puhumista tai siihen liittyvän tiedon hankkimista ei kannata missään nimessä vähätellä. Masennuksen tapauksessa tieto ei lisää tuskaa, vaan päinvastoin. Masentuneen, kuten myös hänen läheistensä kannattaa opiskella aihetta. Kun tietää, mistä on kyse, pystyy luomaan parempi selviytymisstrategioita.

Masennuksen merkkejä – Tunnistatko itsessäsi tai läheisessäsi?

  • Alakuloisuus ja negatiivisuus, joka ei hellitä tai lisääntyy?
  • Ärtyisyys ja pahantuulisuus, joka vain jatkuu ja jatkuu?
  • Nautittomuus eli “mikään ei tunnu miltään”
  • Pakonomainen tarve tehdä jotain. Ei osaa olla tekemättä mitään.
  • Univaikeudet kuten ongelmat nukahtamisessa ja heräilyt keskellä yötä?
  • Ilottumuus, “elämästä on kadonneet värit”
  • Itkuisuus ja/tai muistivaikeudet (Toisinaan tai pysyvästi)
  • Harmittaa aina vaan ihan ilman mitään syytä
  • Ruokahalun tai seksuaalisen käyttäytymisen muutokset (suuntaan tai toiseen)
  • Rasituksen sietokyvyn lasku

Muista, että masennuksen tunnistaminen ei ole helppo itselleen, eikä läheisille. Kuitenkin aina, jos on pienikin ajatus siihen sunutaan, että ongelmana voisi olla masentuminen, asiasta kannattaa ja pitää puhua. Ongelman märehtiminen yksin vain suurentaa jo olemassa olevia negatiivisia tuntemuksia ja johtaa todennäköisesti yhä syvempään suohon. Älä jää yksin surun, epätoivon, pelon, ahdistuksen tai kuoleman ajatustesi kanssa! Masennukseen sairastumisessa ei ole mitään hävettävää. Se on sairaus siinä missä muutkin, ja hoidettavissa oikealla kuntoutuksella jopa täysin oireettomaksi. Toimi!

Kirjallisuutta:

Tässä muutamia kursseilla/muuten vaan lukemiani teoksia aiheeseen liittyen:

Karila & Kokko: Krooninen masennus

Tontti: Monimielinen masennus – Arjen reseptejä elämäntaudin hoitoon.

Turunen: Nuori ja masennus.

Siltala: Nainen ja masennus.

Gustavson: Masennus

(Lähteet: Linkkeinä tekstissä)

Unohtamisen vaikeus ja ihanuus

24 Huh

Ihmiselle on luotu unohtamisen taito, jotta muistimme ei ylikuormittuisi. Unohtaminen tai asioiden tarkoituksellinen mielestä pois painaminen ovat myös henkisen tasapainon säilyttämisen välineitä. Unohtaminen suojaa mielenterveyttä, koska meidän ei ole pakko miettiä kaikkia elämämme aikana tapahtuneita negatiivisia asioita.

Jotta voi unohtaa. pitää ensin olla jotain unohdettavaa. Usein puhutaan muistijäljestä. Sellaista on vaikea painaa pois tietoisuudesta, jonka olemassaolosta ei ole edes tiennyt. Unohtaminen onnistuu helpommin, jos ikävä asia on käsitelty loppuun, ja ihminen on saavuttanut. mielenrauhan tämän asian suhteen.

Toisinaan unohtaminen toimii myös henkisen hyvinvoinnin löytämistä vastaan. Näin on silloin, kun unohdamme asioita, joita ei pitäisi painaa taka-alalle. Usein kyse on ikävistä jutuista. Ajattelemme, että se mitä ei mieti aktiivisesti, se ei voi enää satuttaa. Mutta ihmismieli on tämänkin suhteen melko arvaamaton. Usein tietoisesti mielestä pois painamamme mutta vielä käsittelemättömät ja keskeneräiset asiat vaivaavat edelleen jossain mielen syövereissä. Moni kuvailee tätä ilmaisuin “on tyhmä olo”, “joku vaivaa, mutten tiedä mikä” tai “en osaa selittää, mikä mulla on”.

Unohtamisteoriat

Unohtamista on vaikea tutkia, koska liikutaan alueella, jossa tutkitaan asiaa, mitä ei enää ole olemassa. Silti on pystytty esittämään useampi teoria, jotka selittävät unohtamisen mekanismia. Kun tuntee nämä teoriat, pystyy sekä parantamaan asioiden mielessä pysymistä että toisaalta käyttämään unohtamisen taitoa henkisen hyvinvoinnin parantamiseksi.

Häipymisteoria

Häipymisteorian mukaan asiat häipyvät muistista vanhetessaan. Teoria on yksinkertaisuudessaan suosittu, mutta kriitikot muistuttavat, että asioita ei unohda niiden ikäjärjestyksessä. Näin ollen täytyy olettaa, että jotkin asiat tekevät vahvemman muistijäljet kuin toiset. Häipymisteoria ei myöskään selitä, mitä tapahtuu tiedon mieleen painamisen ja sen unohtamisen välillä. Ongelman pohtiminen on synnyttänyt toisen teorian, ehkäistymis- eli interferenssiteorian.

Interferenssiteoria

Interferenssiteorian mukaan unohtaminen johtuu siitä, että eri muistisisällöt häiritsevät toisiaan ja mieleen palauttaminen epäonnistuu. Mieleen palauttamisen ongelma ei kuitenkaan ole sama asia, kuin täydellinen unohtaminen. Ehkäistymistä on kahta tyyppiä. Taaksepäin suuntautuvassa (retroaktiivisessa) ehkäistymisessä uudet asiat “pyyhkivät” vanhaa tietoa pois. Esimerkiksi puhelu kaverin kanssa kesken tärkeän suunnittelupalaverin voi kadottaa muistista vasta opitut asiat, ja suunnittelu on aloitettava alusta.

Proaktiivisessa eli eteenpäin suuntautuvassa ehkäistymisessä tapahtuu päinvastoin. Esimerkiksi sairastuessaan vakavasti ei yleensä muista turhista keskusteluista, kuten vaikka kaverin kanssa juoruilusta mitään, koska päässä pyörivät sairasasiat häiritsevät uusien mieleen painamista.

Torjuntateoria

Torjuntateorian taas kehitti psykoanalyyttisen psykologian perustaja Sigmund Freud. Sen mukaan ikävät asiat unohtuvat helpommin kuin muut. Torjuntateorian mukaan kyse ei kuitenkaan ole todellisesta unohtamisesta, vaan epämiellyttäviksi koetut asiat jäävät alitajuntaan vaikuttamaan persoonan kehitykseen. Psykoterapian tehtävänä on nostaa näitä torjuttuja muistoja tietoisuuteen, jotta ne voidaan kohdata ja käsitellä.

Osa ihmisistä ei halua unohtaa asioita ja tapahtumia, jotka satuttavat heitä. Tämä saattaa tehdä elämästä hankalaa. Sitä kantaa harteillaan kaiken ihmisiän aikana kertyvän paskalastin ja lopulta rusentuu taakan alle. Miksi osa ihmisistä hautoo, atvoo ja vetkuttaa asioita, ja osa taas kykenee unohtamaan propelliin osuneen liurun niin helposti? Onko stten jotenkin huono tunteidenkäsittelijä, jos kykynee unohtamaan negatiivisuudet nopeasti? Vai onko kyse nimenomaan päinvastaisesta asiasta? Niin, en tiedä. Saa esittää näkemyksiä.

Apuva!

9 Huh

Nina Rinne kirjoitti Passion for Learning -blogissaan nasevuuksia auttamisesta. Muutenkin mielenkiintoinen blogi, mikäli elämänmyönteiset ajatukset ja intohimo oppimis- ja itsensä kehittämisteemoihin iskee. Tunnen Ninan työhommien kautta jollain tasolla ja itse asiassa hän oli yksi niistä, jotka olivat mukana tuolla “pahamaineisella” koulutusristeilyllä, jossa yritin tapattaa itseni liukkailla korkkareilla Se mitä yritän sanoa, niin fiksuja ajatuksia tuossa blogissa. :)

Olen kirjoittanut auttamisteemasta itsekin melkoisesti vanhassa blogissani, joten en ala siteeraamaan uudelleen omaa päätä. Ajatukseni löytyvät tästä linkistä, mutta kommentointi-innon iskiessä, kirjoitelkaahan tänne uuteen paikkaan. Kiitos!

Hyvää yötä! Nukkukaa makeasti.

Ps. Jos joku ei muista tai tiedä, mistä otsikkovalintani juontaa juurensa, niin tämä pätkä valottaa. Pirkka-Pekkaa parhaimmillaan tai kauheimmillaan. ;)

http://www.youtube.com/watch?v=OHdlTAaBMRM

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.