Heräsin aamulla siihen, että joku kolahti maahan. Kävelin keittiöön ja totesin, että se oli magneetti, tai siis magneetin kuori. Magneettiosa on hävinnyt ajat sitten ja kuori on jäljellä. Mutta en voi luopua siitä, koska olen saanut sen äidiltä. Niinpä sitten kiinnitän magneetin milloin teipillä, sinitarralla tai muiden magneettien antamalla tuelle oveen ja ihailen sitä hetken, ennen kuin se taas löytyy lattialta. Kerran olen jo ostanut uuden magneetin ja kiinnittänyt sen kuoreen, mutte sekään toiminut. Turhauttavaa.
Turhautuneisuudesta päästäänkin siihen, mitä ajattelin tähän postaukseen oikeasti kirjoittaa.
Kun olin toosi huonossa kunnossa niskani kanssa, aloitin meidän foorumille ketjun, jonka aihe oli “Tänään iloitsin”. Sen tarkoitus oli nähdä ne hyvät ja valoisat puolet kaiken paskan keskellä sekä vahvistaa niitä positiivisia ajatuksia, jotka jossain taustalla kyti. Ilokseni se ketju on yksi pisimmistä foorumilla, vaikka voisi hyvin kuvitella, että niin huonossa kunnossa, hajalla ja vailla yhteiskunnan tukea olevat ihmiset eivät juuri iloisia ja positiivisia asioita edes huomaa.
Mutta itse asiassa tilanne oli juuri toinen, mitä luulin. Kun pääsee sen kriisin aiheuttaman ensishokin yli ja hyväksyy sen, että nyt on niska/pää/selkä/raajat (ja elämä) aivan tuhannen vitun paskanpalasina ja sanoo vaa nreippaasti ääneen, ettei tästä pariin vuoteen kuntouduta, ajatukset alkaa muuttua positiivisemmiksi. Sitä on vaan pakko oppia hyväksymään rajoittuneisuutensa ja toipilaisuutensa ja alkaa päästä suurimman shokin yli.
Aikaa se vaatii ,eikä se todellakaan ole helppoa, mutta asian eteen kannattaakin tehdä kovasti töitä. Itse asiassa fysiatrini ja fyssarini sanovatkin aina, että tiettyyn pisteeseen pääsee kyllä treenalla “ruhoaan”, mutta henkinen ja sosiaalinen puoli on lopulta se, mistä homma jää kiinni. Mutta ne onkin niitä asioita, joita ei yhteiskunta halua/voi tukea. Niska- ja aivovammapotilas saattaa saada kyllä kuntoutusta (fysioterapiaa, toimintaterapiaa yms.) mutta henkisen jaksamisen ja sosiaalisen aspektin huomioiminen unohtuu. Puheterapia, draama, kriisityö, oman jaksamisen edistäminen, sosiokulttuurin tutkiskelu, psykoterapia yms. unohtuvat, koska yleisesti uskoataan, että a) vamma on lievä, eikä aiheuttaa sen suurempaa kriisiä potilaan elämässä b) vamma paranee itsestään lisäämällä liikuntaa ja menemällä takas töihin c) vamma ei vaikututa sosiaaliseen elämään ja yhteisöissä selviytymiseen.
Voin kertoa, että kaikki noista uskomuksista on tuulesta temmattuja tällaisen vaivan kanssa, jonka olen itse käynyt läpi. Eikö olisikin aika kummallista, jos voisi olla pari vuotta niin sanotusti kuollut ja sitten vain palaisi takaisin elämäänsä ja kuvittelisi, että kaikki jatkuu siitä, mihin se elämä jäi aikoinaan? Ei mene niin. Muut nimittäin ovat eläneet sen kaksi siinä välissäkin, kun sinä olet maannut sängyssä ja odottanut, että pääset ehkä vielä joskus elämääsi takaisin muussakin roolissa kuin kärsijänä ja odottajana. Todellista slow movementtia! 
Erityisen hyvin tämä kokonaisuus kulminoitui niissä reissuissa, kun lähdin vesikävelemään. Vitutti jo valmiiks, että piti lähteä pois kotoota, koska ei ollut mitään tietoa, missä on maa ja missä taivas. Pitelinkin aina kiinni autosta, pukukopeista ja vesijuoksuvyöstä, aivan kuin ne auttaisivat pysymään pystyssä. Toki ne vähän auttoivatkin, ainakin henkisesti. Sitten vain toistelin itselleni, että nyt tossua toisen eteen ja eikun eteenpäin ja kyllä tästä noustaan.
Monesti mietin, että mitähän muut ajattelevat minusta, kun tsemppaan itseäni ääneen puhuen, näytän siltä että olen valvonut vuoden ja minulla ei ollut lihaksia. Kaikki lihaksethan siis surkastuu, kun niitä hermottava hermo vaurioituu.
Painoin varmaan heikoimmillani 50 kiloa ja ennen onnettomuutta about 62, josta oli aika paljon lihasta. Muutenikin vaikutin helvetin oudolta hyypiöltä hiipiessäni liian isoissa vaatteissa pyyhe olalla kohti uimarantaa, enkä jaksanut puhua kenenkään kanssa. Mitä sitä nyt puhumaan kenenkään kanssa, kun vitutti niin järkyttävästi. Pelkkää ruikutuspaskaa se olisi kuitenkin ollut, joten parempi olla puhumatta.
Voitte arvata, kuinka paljon sapetti eräisen “ystävien” kommentit siitä, kuinka “en halunnut lähteä ulos himasta tai tehdä mitään kivaa, koska olen tullut mökkihöperöksi tai masentunut”. Jeah, right. Kirjoitan tästä asiasta aika usein, joten voitte arvata, että se on iskostunut mieleeni vahvasti. Ei kuitenkaan niin vahvasti, että enää sitä murehtisin laajemmin, mutta aikaisemmin se kyllä otti kuulaan oikein kunnolla. Tai kuinka olen “hullu sekopää, joka on pimahtanut ja muuttunut äärettömän oudoksi”. Joo, muuttunut olin – niin olisit itsekin minun tilassani, tiedän – mutta hullu ja sekopää en ole koskaan ollut.
Ja tämä muutos, jonka olen läpikäynyt on pääasiassa pelkkää hyvää. okei,välillä voisi olla vähemmän kyyninen ja päästää ihmiset niin sanotusti helpommalla ja olla armollinen itselleen, mutta kyllähän noiden asioiden kanssa elää mainiosti. 
Takaisin siihen vesikävelypaskaan. Monesti itse asiassa tuli jo automatkalla niin karsea olo, että laattasin ennen kuin pääsin edes vesipolkemaan. Mutta ei siinä mitään muuta voinut, kuin pyyhkiä porkkanapalat ja ruikkarit suupielistä ja jatkaa pää pystyssä (tai roikkuen) hommia. Vesikävely oli siis ainoa liikuntamuoto, mitä sain tehdä ensimmäisen vuoden – polkea vettä 10-20 minuuttia päivässä.
Voin kertoa, että se oli aivan saatanan turhauttavaa, koska tavoite oli 2-3 vuoden päässä (Nyt on mennyt 2 vuotta ja 2 kuukautta, enkä ole vieläkään täysin kunnossa. En siis varmaan koskaan tule olemaankaan täysin kunnossa, mutta se on sitten voivoi). Etenkin silloin sapetti, kun poljin vettä Kauppi-hotellin jäisellä uima-altaalla kellarikerroksessa hintaan 5 e/kerta. Tiedän, ei voi valittaa, koska julkiseen uimahalliin en pystynyt menemään huimauksen takia, joten yksityinen pool oli käytännöllisyyden riemuvoitto. Ja vielä aivan takapihallani! Kysyvä ei tieltä eksy.
Ja jotta pääsin sinne altaalle, raappasin ja käynnistin jäisen auton, jotta pääsin 500 metrin päähän hotskulle. En siis pystynyt tietenkään kävelemään sitä matkaa. Ja mikä oli kiitos siitä kaikesta työstä , että pääsin edes liikkeelle autolla? Akku loppu joka toinen viikko, hyytävän jäinen uima-allas (17 astetta) ja hirvee vitutus, että piti edes lähteä sinne altaalle asti. Polkemisen jälkeen lepäsin 3 tuntia, jonka jälkeen pystyin just just syömään. Tai siis syödähän pystyin, mutten ilman laattaamista. Yöks. Olin varmasti tosi mukavaa seuraa kelle tahansa tuon ensimmäisen vuoden.
Paljon on opittu ja läpikäyty, mutta ehkä tärkein oppi tästä kaikesta on armollisuus itselleen, joka ei tosin tunnu toisista ihmisistä kovinkaan kivalta aina. Aina kun alkaa hillittömästi ottaa päähän tai turhauttaa joku tietty juttu (esim. töissä, ihmissuhteissa, parisuhteessa, tuntemattomissa päänaukojissa), totean vain hiljaa mielessäni, että anna asian olla, äläkä käytä energiaasi paskan jauhamiseen. Se nyt vaan sattuu olemaan niin, että muovikuori, josta puuttuu magneettiosa, ei tartu jääkaapin oven. Ei sitten niin millään. Sen voi kyllä laittaa siihen oveen vaikka 50 kertaa päivässä, mutta joka kerta se kolahtaa lattialle. Joskus on hirveen hyvä antaa sen vaan olla siellä lattialla. Tänään tein tätä paitsi magneettien myös muutaman muun asian suhteen. Erittäin armollista. Erittäin hienoa. Erittäin järkevää. No stress!
Viimeisimmät kommentit