Voiko rakkautta rationalisoida – OSA II: Boheemi renttu

Aloitin joitain päiviä sitten neliosaisen Voiko rakkautta rationalisoida -juttusarjani ykkösosalla Räppiä, hoppia ja hammasrautoja. Nyt matka jatkuu! Tässä osassa puhuu teinityttö, ei enää mikään lapsi. Josset ehtinyt lukea part onea, suosittelen. Silloin ehkä saatat pysyä meikäläisen vauhdikkaan ihmissuhde-elämän perässä.

Boheemi renttu ja nännirenkaat

Ikä: Minä 16, mies 18

Suhteen kesto: 1,5 vuotta – 2 vuotta (riippuu siitä, lasketaanko eropäivät mukaan vai ei)

Parisuhteessa vastakohdat täydentävät toisiaan mutta muukalaisen kanssa eläminen on monesti mahdotonta. Tapion kanssa muistutimme toisiamme yhtä paljon kuin peruna ja mansikka.

Tapasimme Tapsan kanssa kävelyrundilla, jota kaupunkimme teinit tykkäsivät kiertää keskustassa viikonloppuisin. Äideillehän me teinit kerroimme sujuvasti olevanna vain ystävän kotibileissä, mutta myönnetään, aika monesti tuli hilluttua Carrolssin nurkilla rundilla. Mitä sitä suotta huolestuttamaan. Eräänä kauniina kesäiltana peruskoulun lopettajaisbileissä olimme päättäneet maistella oikein urakalla itse tehtyä kiljua. Kiljua, jota keitettiin joko vanhan kotitaloni häkkikellarin perukalla tai ystäväni koululta vuokratussa soitin- ja tarvikekaapissa. Olisi se 20 markkaa kuussa voinut huonompaankin kuin kiljukaapin vuokraamiseen mennä. Onneksi emme koskaan narahtaneet  aktiviteetista, koska meidän hikarioppilaitoksesta olisi lentänyt ulos kuin leppäkeihäs.

Kun kiltit tytöt ja pojat hakivat perjantaisin viulujaan, torviaan ja huilujaan musiikki- ja kotitalousluokkien luona olevista välinekaapeista, me tytöt kannoimme sieltä valkoisen muovisangon, jossa luki kannessa: “9D-luokan tyttöjen kipsivalos. Älä liikuta, äläkä koske”. Kukas siihen kiljupönttöön olisi koskenut lukitussa kaapissa, mutta laitetiin lappu päälle siltä varalta, että joku maikka sattuisi tulemaan käytävällä vastaan ja ihmettelisi, mitä me puuhaamme.

Pitkät perjantait

Perjantait olivat melkoisia jännitysnäytelmiä. Jo aikaisin aamusta käytävällä kävellessä saattoi haistaa miedon hiivan tuoksun. Kerran teimme kauhean virheen kokeillessa vääntää appelsiinikiljua. Pelkkä hiivan tuoksi meni kyllä kätevästi köksänluokkien pullatalkoiden piikkiin, mutta hiiva, joka haisi samaan aikaan homehtuneelle appelsiinille, ei voinut olla ihmisen käsistä tarkoituksella syntynyt syötävä luomus. Palasimme siis pikaisesti takaisin peruskiljuun ja unohdimme trendikkäät appelsiiniviritelmät.

Peruskoulun päättymisen kunniaksi päätimme tehtailla ystävieni kanssa tuplamäärän ehtaa hiivakakkaa ja suuntasimme perusteini-ikäisen läskit silmillä -mentaliteetilla rundille jälleen kerran. Tarkoituksena oli päästä sisään Dominoon (vai mikähän sen ravintolan nimi tuolloin olikaan?), mutta ketuiksi meni. Yksi jäi kiinni vääristä papereista, eikä kukaan seurueestamme ei tanssinut K18-kapakassa sinä iltana. Kadulla pörrääminen oli oikeasti paljon huonompi vaihtoehto kuin baarin suojissa biletys, mutta välillä tuli takkiin, ja jouduimme tyytymään kaupungintalon puistikon portailla istuskeluun, Hakkiksen patsaalla röhnöttämiseen ja rundilla kävelyyn. (Olin muuten tosi järkyttynyt, kun kuulin, että tämä Lahden keskustan kuuluisa rundaamis-ilmiö on nykyään ihan kuollut.)

Minä sählään, sinä sähläät, hän sählää..

Tuona päättäjäisiltana olin hukannut lompakkoni ja kenkäni. Siinä sitten arvottiin, kehtaisinko soittaa äitin hakemaan  minut kaupungista kotiin, menisinkö kaverille keskustaan yöksi vai pitäisikö sittenkin kävellä himaan 5 kilsaa ja soittaa nolona ovikelloa aamuviiden aikaan.  Juuri kun olin rimpauttamassa ystävälleni, paikalle osui puolituttu Tapio lävistyksineen, joita tosin en vielä tuolloin tiennyt olevan niin järkyttävän paljon, mitä niitä todellisuudessa killui.

Elämänkatsomuseroja

Kummasti kotiin meneminen alkoi kiinnostaa yhä vähemmin, kun saimme Tapion kanssa käyntiin kiihkeät keskustelut vegaanin ja lihansyöjän välisistä elämäntyylieroista. Minä edustin runsaasti energiaa tarvitsevana yleisurheilijanuorena jälkimmäistä. Väiteltyämme muutaman tunnin etiikasta, päädyin Tapsan reppuselässä hänen luokseen yöksi jatkoille. Ihan viattomissa merkeissä kaikin puolin.

Tapiota ei tuntunut haittaavan, vaikka laitoin hänet lattialle nukkumaan omassa kotonaan. Puolialaston tatuoitu miekkonen kuorsasi koomassa onnellisesti ohi todistustenjaon, kun minä karkasin aamun sarastaessa kodin kautta koululle. Muistan, kuinka muiden laulaessa Suvivirttä minä yllätin itseni miettimästä Tapion blondattuja hiuksia ja yökkäävän samanaikaisesti niille ällöttäville nännirenkaille. Muistan ajatelleeni, että en ikinä ota tuollaisia itselleni, vaikka olivat maailmanluokan kovin trendivillitys. Yöks.

Säälitreffeiltä suhteeseen

Naiset rakastuvat renttuihin. Niinpä ne ainoat treffit, joille suostuin Tapion mieliksi, johtivat vajaa kahden vuoden mittaiseen suhteeseen. Tuona aikana joimme litroittain viinaa (Tapio suurimman osan), kiertelimme keikoilla, riitelimme, erosimme ja palasimme yhteen ainakin 20 kertaa. Tiesimme molemmat, ettei suhde kantaisi alttarille, mutta ei se tuon ikäisenä mitenkään haitannut yhdessä oloa. Me keskityimme enemmän rellestämiseen kuin rakastamiseen. Tosin minä kyllä kaipasin muutakin.

Beutiful Exit

Eron hetkemme on jäänyt erityisen hyvin mieleeni, koska se oli kaikessa erikoisuudessaan omituinen. Suhdettamme ruodittiin tuntikaupalla Tapion bändikämpällä aamuyön tunteina. Muistan, kuinka umpipäihtynyt Tapio hoki muuttuvansa eli lopettavansa humalahakuisen juomisen, röökaamisen ja yltiöpäisen örveltämisen. Päätäni ei kuitenkaan käännetty, sillä Tapio oli luvannut muuttua jo viimeisen vuoden ajan, ja mitään merkkejä siihen suuntaan ei ollut havaittavissa. Olin viimeiset kaksi vuotta saanut todistaa, kuinka mies huolehti nännirenkaistaan paremmin kuin suhteestamme.

Helppoa tuon impulsiivisen taiteilijasielun kanssa ei ikinä ollut. Tapion minulle esittelemässä vaihtoehtomaailmassa oli kuitenkin jotain todella erilaista ja kiehtovaa. Olihan se täysin omani maailmani vastakohta. Vielä tänä päivänäkin hyödynnän tässä suhteessa oppimiani taitoja tekemällä lävistyksiä joillekin ystävilleni. Kiitos vaan renttuni tästäkin taidosta, jonka minulle opetit.

PS. Tapio, ole kiitollinen, etten kirjoittanut tänne mitään siitä perunan ostoreissusta Lahden torilla.

Oi mikä ihana päivä

- Sain hengailla äiteen kanssa.
- Löysin parit niskaystävälliset kengät. Hieman Ruotsi-fiilistä…
- Sain uuden Nokian N900:sen. Niinpä niin. Jälleenmyyjä ei sit antanut mut tehdashuolto totesi vanhan täysin arvottomaksi romuksi… Jep jep

Voiko rakkautta rationalisoida?

Onnea on olla jonkun kanssa tasavertaisessa parisuhteessa, jossa molemmat ovat tyytyväisiä. Epäonnea on seurata vierestä, kuinka niin monet tuoreet liitot hajoavat käsiin tai kuinka niin paljon niin ihania ihmisiä kokee yksinäisyyttä ja alakuloa – syystä tai toisesta.

Tähän rakkausteemaan sopien aloitan neliosaisen juttusarjan, jonka olen kirjoittanut ainakin vuosi sitten. Tämän piti mennä erääseen akkainkotkotuslehteen, mutta nyt ollaan sydämen asialla, joten julkaisenkin sen täällä omassa blogissa.Pistähän Big tulemaan kuvitusta, josta oli puhe.

VOIKO RAKKAUTTA RATIONALISOIDA?

Exät SWOT-analyysissa – OSA I

Sanotaan, että ruotimalla rationaalisesti aikaisempia ihmissuhteitaan oppii itsestään jotain uutta. Taloustieteilijä kun olen, niin päätin laittaa exäni SWOT-analyysiin ja katsoa, mihin se johtaisi. Lopputuloksena syntyi neljä hyvin erilaista ja ihanaa rakkaustarinaa sekä kasa uusia ideoida ja ajatuksia kirjoitettavaksi tähän blogiin.

Erikoinen ensirakkaus – Räppiä, hoppia ja hammasrautoja

Minä 13, mies 14

“Suhteen” kesto: 1 vuosi

Sanotaan, että ensirakkaus ei voi kestää läpi elämän. Tästä tuli totta minunkin kohdallani, vaikka pitkään olin varma, että menisin naimisiin ensi-ihastukseni kanssa. Kuinka sydäntä pakahduttavalta tuntui hullaantua niin täysin, kuin minä Ossiin. Tai oikeastaan olin rakastunut hänen kaveriinsa Toniin, joka oli Ossia paljon komeampi ja suositumpi. Tonia kuitenkin viehätti isorintaiset korkokenkäkeikistelijablondit, joten minulla hongankolistaja-laudalla ollut häneen mitään mahdollisuuksia.

Tuohon aikaan, 1990-luvun lopun Lahdessa, me teinit hengasimme perjantaisin Joutjärven nuorisoseuran talolla. Illan kliimaksi oli viimeiset hitaat, jolloin joku saattoi salin hämäryydessä eksyä tanssittamaan meitä tissittömiäkin. Tästä arasta nojailusta tanssilattialla minunkin suhteeni Ossiin sai lopulta alkunsa.

Unelmieni prinssi rohkea

Vaikkei Ossi ollut klassisen komea, hän oli persoonallisen näköinen, hyvässä kunnossa ja aina yhtä sporttinen. Ja mikä parasta, Ossi vannoi meidän vähemmän kurvikkaiden tennarityttöjen nimeen. Tutustuttuani Ossiin paremmin rakastuin päätä pahkaa hänen luonteeseensa ja erikoiseen elämäntyyliinsä. Ossi oli itsepuolustuslajeja harrastava lökäpöksy. Siinä missä keskivertolahtikundilla oli huoneen seinä vuorattu mäkihyppymitaleilla ja Baywatchin Pamelan kuvilla, Ossin hylyllä notkui rivistö heittotähtiä ja stilettejä. Niillä hän saattoi harjoitella tuntikausia päivittäin, ja minä istuin tietnekin sängyn laidalla ninjaani ihaillen. Ossi oli minun suojelijani, Prinssi Rohkea. Hänen kanssaan olin turvassa maailman pahuudelta.

Opettavaisia hiekkalaatikkoleikkejä

Suhteemme ei loppunut siihen, mihin se hyvin olisi voinut päättyä eli jäätyäni hammasraudoistani kiinni Ossin kieleen. Loppumme oli traagisempi. Paljon, paljon traagisempi. Minun hankkiessani naimalupaa rippileirillä kaverini kertoivat Ossin pussailleen parasta ystävääni. Ja minä hölmö olin sinisilmäisesti uskonut siihen, että Ossin seurassa kukaan ei satuttaisi minua. Ei etenkään prinssin itse. Erityisen katkera olin tästä siksi, että paras ystäväni seurusteli tuolloin Tonin, Ossin kaverin, kanssa. Ja kyllä, bestikselläni olivat valtavat hinkit, enkelitukka ja jalassaan yleensä 10-senttiset piikkarit.

Olimme Ossin kanssa lapsia tuon “suhteen” aikaan. Parisuhteeni Ossin kanssa, jos sitä sellaiseksi voi kutsua, oli yksi etappi matkalla tytöstä naiseksi. Ensirakkaudessa on aina jotain erityistä ja mieleenpainuvaa. Minun tapauksessani se oli tunne petetyksi tulemisesta. Onneksi aika kultaa muistot ja näin aikuisena olen monesti naureskellut, kuinka typerästi Ossi teki, kun lemppasi tytön juuri rippijuhlien kynnyksellä. Olihan minulla vihdoin lupa tehdä muutakin kuin pussailla häntä arasti poskelle.

Vaikka en tuolloin saanutkaan prinssiäni, näin 15 vuoden jälkeen minulla on hauska Facebook-kaveri, jonka kanssa tulee toisinaan muutama sana vaihdettua.

Seuraava osa:

Boheemi renttu ja nännirenkaat

Mallintyöstä – Elämäni henkarina, Osa I

Olen työskennellyt ammattimallina yli 10 vuotta. Suomessa on vain kourallinen ns. “oikeita”, pitkän linjan mallitoimistoja, joissa kaikissa on tarjolla suhteellisen samantyyppisiä keikkoja sekä saman suuruiset mallipalkkiot. Palkkiot sinänsä eivät ole mikään liikesalaisuus, mutta en minä niistä jaksa huudella. Malliduuni Suomessa ei ole mitenkään erityisen korkeapaikkaista verrattuna vaikkapa Saksan mallien tulotasoon. Korvaus riippuu siitä, minkä tyyppinen keikka on kyseessä, kauanko kuvaukset kestävät ja kuinka laajaan levitykseen aineisto menee.

Ennen meikkausajasta maksettiin eri taksa kuin varsinaisesta kuvausduunista, huonompaa siis. Jossain vaiheessa kokonaistyöaika lyheni digitaalisen kaluston myötä ja meikkikin vaadittiin tekemään itsenäisesti ennen kuvauksia. Jälkimmäinen etenkin lama-aikoina. Niinpä siirryttiin hinnoitteluun, jossa kaikki työ oli samanarvoista. Katalogikuvauksista Anttilalle, Prismalle, Tradekalle ja Citymarketille saa hyvin rahaa. Katalogien levitys on laaja, kuvaustahti ja vaatemäärät mielettömiä ja päivät venyy pitkiksi. Etenkin kausien pääkatalogeihin panostetaan merkittävästi, aiemmin jopa niin paljon, että tulevan kesän kuvastot käytiin purkittamassa ulkomailla suomalaisen kuvausseurueen voimin. Nykyään harvemmin.

"Glooriaa" - Ahteri paljaana Eiran Valintatalon edessä keksipuvussa.

Työn sisältö

Kuvastopäivänä työn sisältö on mallin osalta sitä ns. peruskauraa: Meikki, vaatteet ylle, kuvataan, vaatteet vaihtoon, meikin entrausta, uudet kuteet, kuvataan jne. Se millä syklillä sykitään riippuu siitä, tehdäänkö miljöökuvia, joissa täytyy rakentaa taustat/vaihtaa kuvauspaikkaa, vai tehdäänkö pelkkiä leiskattavia kuvia eli kuvataan kuteet taustafondia vasten studiossa. Katalogit työllistää säännöllisesti ja niissä pyörii muutaman vuoden sykleissä samat naamat. Katalogien tekijältä vaaditaan reippautta, nopeutta, monipuolista ilmeikkyyttä, loistavaa oman vartalon hallintaa, kykyä kuvata kimpassa, oman meikin tekemistaitoja sekä usein myös kuvausjärjestelijän jippojen osaamista. Pitää tietää, mistä kulmasta vaatteet näyttää parhaita, mitä yksityiskohtia kannattaa tuoda kameraa tai valoa kohti ja ylipäänsä valvoa toisella silmällä, että vaate on pääosassa ja näyttää houkuttelevalta.

Muissa kuin katalogikuvauksissa sykli on usein hitaampi. Siksi luulisi, että niistä maksetaankin enemmän. Todellisuudessa lehtitalojen taksat on aivan syvältä. Aikaa kyllä menee, mutta korvaus ei päätä huimaa. Tuokaan tosin ei ole vähentänyt meikäläisen intoa kuvaushommiin. Muotilehtien editorial-juttuja on kiva tehdä, vaikka työ junnaa mallin osalta enemmän kuin perinteisenä kuvastopäivänä. Editoriaaleissa panostetaan kuvausympäristön luomiseen, ja valojen, kuvakulmien ja paikkojen hakemisessa/valmistelussa kestää suhteessa kauemmin. Myös meikiltä ja hiuksilta (eli mallin osalta ihon ja hiusten kunnolta) vaadiaan enemmän, koska kuvat ilmestyy lehtiin hyvälaatuiselle paperille (joka toistaa tarkasti kaikki yksityiskohdat) usein kokosivun kokoisina, ei minään pieninä kikkareina, kuten kuvastoissa tyypillisesti. Tällaisistä laadukkaista muoti- ja beautykuvista on mallille iloa myös mallikansiossa, joten editorial-kuvausten arvoa voidaan mitata muunakin yksikkönä kuin pelkkinä euroina.

Anna-lehden editorial-kuvaukset Kuopiossa 07.

Kampanjat

Varsinkin aikaisemmin isot kampanjat, joissa haetaan jatkuvuutta ja pysyvyyttä, ovat rahan kannalta hyvää settiä. Kuvauksia on säännöllisesti tai ainakin kuvien levitys on laaja. Esimerkiksi Arskamatkojen kuvausmatka suuntautuu perinteisesti ulkomaille ja kestää viikon tai 10 päivää. Ei paha nakki. Vaikka työ on raskasta ja kuvauspäivät 12-tuntisia, se ei haittaa. Ulkomailla jaksaa kummasti paremmin!

Kohtuuttomuudet

Kuvaukset tulee usein lyhyellä varoitusajalla. Nykyään mallit saatetaan buukata jopa edellisenä päivänä. Kun aloittelin hommia 1997, sykli oli pidempi, 3-5 arkipäivää. Tässä asiassa syyttävä sormi osoittaa meihin mainos/markkinointituotantoihmisiin, mutta myös markkinoille sinänsä. Markkinatiedonkeruuta tehdään koko ajan, ja tuotannossa, kuten juuri kuvauksissa, täytyy reagoida saatuun tietoon yhä nopeammin. Trendit tulee ja menee, ja kun kuvataan kesää, suunnitellaan jo pitkälti seuraavaa kautta! Jopa kesken kuvausten saatetaan saada tarkennettuja ohjeita esimerkiksi kuvattavista lisävaatteista. Ei ole harvinaista, että viime hetkillä studioon pompsahtaa lähetti rekin kanssa, ja vaaterekissä roikkuu vain lappu: “Pakko kuvata tänään ja ehdittävä tähän kuvastoon”. Ja sitten näin tehdään.

Anttilan ulkoiluvaatteita 06.

Osittain kyse on varmaan myös suhtautumisongelmasta. Unohdetaan, että kaikki me ollaan lopulta ihmisiä, ei koneita tai vaaterobotteja. Monet luulevat, että malli ei tee muuta duunia kuin kuvauksia eikä opiskele, vaan päivystää ainoastaan kuvauskeikkoja ja järjestää itsensä paikalle lyhyelläkin varoitusajalla. Ja kyllähän se noin menee minunkin osalta. Kun keikat on kausiluonteisia ja korvaus suhteessa mihin tahansa peruspäivätyöhön erinomainen, kyllä sitä tulee joustettua. Nykyään yrittäjänä ja asiakasvastuullisena tilanne on toki toinen, koska jokainen jousto mallihommien suuntaan sekoittaa kaikkien muidenkin aikataulut.

Aikaisemmin alipalkattuna ja huonosti kohdeltuna keikkatyöläisenä en tuntenut hirveen huonoa omaatuntoa, jos jouduin lähtemään vakkarityöstä 4 tuntia normaalia aikaisemmin kuvauksiin. Riippuen työstä yhdestä kuvauskeikasta saattoi haalia puolen tai kokonaisen kuun palkan. Silloin ei ollut varaa kieltäytyä. Mallimaailmassa ei ole armoa, vaan mallia ei monesti saman asiakkaan keikoille kysytä, mikäli hän kieltäytyy niistä jatkuvasti. Tämä ei ole oikea lähtökohta millekään yhteistyölle, mutta totuus tuo sattuu olemaan.

Top Sportin kuvastoa tekemässä (=jäätymässä) 01.

Yleisestikin malleilta (ja heidän toimistoiltaan) odotetaan järjetöntä venymistä. Suhtautuminen malleihin on usein juuri sen mukaista, että mallin tärkein tehtävä on joustaa aikatauluissa, tulla toimeen kaikkien kanssa, ottaa vastaan muiden ohjeet ja reagoida niihin, näyttää pirteältä ja iloiselta, toimia reippaasti ja pitää turpansa kiinni omien mielipiteiden ja näkemysten osalta. Mutta tuo ON mallin työtä, sitä mistä hänelle maksetaan. Ja sekä mallin töitä että mallien kanssa töitä tehneenä voin todeta, että mikään ei rasittavampaa kuin malli, joka luulee olevansa ammattikuvaajaa, -meikkaajaa ja -stailaajaa osaavampi ja tekee sen selväksi suureen ääneen.

Suutari lestissään

Onhan se kieltämättä hankala pitää suunsa kiinni kuvauksissa, kun tuntee alalla olevana mainosten ja markkinointimatskun tuotantoprosessit ja tietäisi, miten joitain asioita voisi tehdä tehokkaammin tai paremmin. Mutta todellista ammattiaisuutta osoittaa juuri se, että tietää kulloinkin oman roolinsa tuotantoprosessissa. Kun on mallikeikalla, silloin täytyy vain jättää omat ambitiot ja päälle päsmäröinnit kahvikupin viereen keittiön lavuaariin ja pysyä annetussa roolissa, henkarina. Eihän kirurgikaan ohjaa leikkaavia kollegoitaan silloin, kun on itse operoitavana.

Kaiken kaikkiaan mallihommissa Suomessa oppii aivan jotain muuta kuin diivailua ja päihteiden käyttöä. Suurin osa malleista on aivan tavan talliaisia päivätöineen, opiskelupaikkoineen ja perheineen. Suurimmassa osassa tapauksista näihin hommiin ei liity sen suurempaa glooriaa kuin muuhunkaan markkinointialaan Suomessa. Tsorge! Niin se nyt vaan on ja on ollut. Maailmalla on toki omat kuviot.

Mitä vessasi kertoo sinusta?

Kuinka osui ja upposi tuo raikastinmainos, jossa kysyttiin, mitä vessasi kertoo sinusta. Viesti on selkeä, se kertoo etten voi kumartaa, kurkotella, kyykkäillä enkä hinkata. Ylähyllyt on sipastu puhtaaksi sinnepäin ja lattia ei koskaan siistiydy kunnolla, kun sitä pelkästään suihkuttaa muttei jynssää. Onneksi on tuo toinen terve rinnalla arkea jakamassa. Kuunnelkaapa tarkemmin! Kuuletteko? Vessani haluaa avautua myös siitä, että siivouksessa oveluus korvaa raakaa työtä. Jossei pysty tekemään sitä, mitä pitäisi, täytyy pystyä olemaan nokkela.

Neljä kesää parakkeja ja voimalaitosta putsanneena opin ammattilaisilta loistavat niksit, joiden avulla tehdään lyhyessä ajassa todella likaisistakin paikoista suht siistejä. Ja nämä vinkit perustuvat kokemukseen, koska naiset olivat työskennelleet tehtaassa n. 25 vuotta ja pitäneet kurissa 150 työmiestä ja muutaman kymmenen virkailijaa sekä toisinaan kesäisin joukon puolalaisia, jotka tulivat turbiinia huoltamaan!

Parakit

Puolalaiset ovat niitä parakkiasujia, joista aina jaksan puhua. Jotenkin he jäivät mieleen poikkeuksellisella ystävällisyydellä ja avuliaisuudella. Kantoivat meidän siivouskamoja ja nostelivat meitä kesiksiäkin paikkoihin, joihin ei omat pienet kädet yltäneet. Toivottivat aina aamuisin kohdatessamme hyvät huomenet, opettivat kielen alkeita ja muutenkin vakuuttivat kohteliaisuudellaan. Mutta samanaikaisesti myös sotkivat niin pirusti. Kävelivät turbiinilta tai huoltohalleista hiilikentän läpi parakeilleen ja astuivat kurakengillä juuri hinkatulle lattialle.

Mutta täytyy muistaa, että korjaushommat oli se, mistä heille maksettiin, ei kenkien puhdistus. Jos sitä joka tauolla alkaisi hinkata varusteita hiilipölystä, ei omaa työtä ehtisi hoitaa ollenkaan. Ja eipähän heille puhdistamiseen kunnon välineitä tai ohjeita tarjottukaan, mikä sinänsä tuntui kurjalta. Nuo on ihan perusasioita, joiden hoitamiseen ei hirveästi lantteja tai aikaa menisi. Joskus frendin kanssa viritettiin kahluuallas ja ohjelappu omin lupinemme parakkien sisäänkäynneille, mutta aktiivisuudesta sakotettiin huutamalla, ettei ole meidän tehtävämme muuttaa firman kunnossapitokäytäntöjä. Kenes sitten?

Ammattilaisilta opittua

Lopuksi jaan kanssanne näiden ammattitaitoisten, nyt jo eläkkeellä ja/tai ulkoistettuina olevien siistijärouvien niksit. Tärkeintä on keskittyä olennaisuuksiin, ja hoitaa ensimmäisenä ne kohdat, joihin katse kiinnittyy vaistomaisesti vessatoimintojen vuoksi.

- Pyyhi pönttö kunnolla, etenkin renkaan ja kannen molemmin puolin sekä nupista. Niihin ihmiset tarttuu, ja tarttumista edellyttää katsekontakti.
- Puhdista vessaharja ja teline, koska harjan käyttäjiä on yllättävän paljon. Tosin kukaanhan ei myönnä, että saattaa joskus päästää sellaista tavaraa pihalle, että joutuu alentumaan harjaamiseen. Ai että se muuten on kauheeta, jos siellä harjan kotelossa ui desikaupalla sellaista lilluvaa vesischeissea.
- Pese lavuaari ainakin laidoilta ja nosta saippuapurkkia, jotta saat pinttyneeen renkulan pois. Josset sinä nosta tönikkää, joku sen nostaa ja sitten jää kiinni huolettomuudesta. Miehet kuulemma tykkää nostaa pumppupulloja, vaikka niistä saisikin tavaraa vain painamalla.
- Puhdista pönttöä vastapäätä oleva ovi/ kaapin ovi/ peili/ laatikosto tai mikä lie siinä onkaan. Siihen pidempään istuvat tuijottavat ja sormenjäljet paljastaa huolimattomaksi.
- Muista kuurata valokytkin, molemmissa asennoissa! Myös paperitelineen päällä oleva osa/kansi jää monelle mieleen, pyyhi se!
- Tarkasta että paperia on aina saatavilla. Niin käsi- kuin huussisettiä. Mikään ei ketuta enempää kuin huomata, että ainoa pyyhkimiseen kelpaava objekti on oma hiha.
- Käytä ilmanraikastimia ja tuoksuja hallitusti, sillä pinttynyttä tuoksua ei voi määrällä peittää. Vähän sama kuin koittaa peittää hien hajua dödöllä tai tuoksulla.
- Jos lakaiset pölyt maton alle, lakaise ne riittävän syvälle. Joku kuitenkin jää jalastaan kiinni maton kulmaan ja piilopaikka paljastuu. Tosin samalla vaivalla ne lakaisisi jo rikkalapioonkin…

Kuka kehtaa vielä väittää, etteikö työkokemus miltä tahansa alalta opeta aina jotain? Tämäkin juttu olisi jäänyt syntymättä, jossen olisi noita nuoruuden kesiä viettänyt voimalaitoksella fillaroiden sinne joka aamu 6.30 ja päästen 15,30. Noina kesinä opin paitsi pesemään ikkunoita ja parakkeja, myös kunnioittamaan vuokratyövoimaa. Tapasin myös ihania kavereita, joista muuten kaikkien kanssa tulee pidettyä yhteyksiä näin Facebook-aikaan. Terkut vaan teillle kaikille. Pitäiskö ottaa revanssia saunailtojen suhteen?

Lisäksi tajusin jo tuolloin, että kaikkien duunia yrityksen hyväksi pitää muistaa kunnioittaa. Moni näkymätön työ, joka ei ole suoranaista markkinointia tai myyntiä, esimerkiksi siistiminen, vaikuttaa merkittävästi firmasta syntyviin mielikuviin..Myöhemmin psykologiaa opiskeltuani olen oppinut,. että samat hahmolait (vaikkapa juuri katseen kohdistamisen suhteen) pätee kaikkialla, yhtä lailla vessassa kuin myyntipisteellä. Vaikkei aina siltä vaikutakaan, muistan myös, ettei siisteyden merkitystä voi ikinä vähätellä. Ei etenkään edustustiloissa..

Kuvat:
http://www.clipartof.com/details/clipart/14712.html

Viime vuonna tapahtunutta

Viime vuonna tähän aikaan muistan ajatelleeni, etten näe enää seuraavaa pääsiäistä. Että joko kuolisin vammoihini tai kävelisin suvantoon. Ei kyllä kaukana ollut kuolema, kun nyt lukee noita tekstejä jälkikäteen. Järkyttävää settiä. Oikein alkaa oksettaa, kun miettii tuota kaikkea. Miten voi ajaa itsensä siihen tilaan kaatumalla? Miten voi menettää tasapainon, näön, kuulon sekä työn, suurimman osan frendeistä ja kaiken aktiviteetin? Järki sentään jäi. Se onkin mut pitänyt hengissä. Good 4 it.

Miten voi sattua niin paljon, että toivoo vaan olevansa kuollut? Ei tuollaista uskonut voivan olla olemassa. Mutta oli sitten kuitenkin. Turha surra menneitä, mutta ainahan sitä tulee muisteltua helvettiänsä. Pitää nöyränä. Ja erityisen nöyräksi tekee se, että toissavuonna tähän aikaan mulla ei ollut juuri mitään oireitakaan. Olin vain tasaisen pihalla kuin lumiukko ja mietin, että ompas kumma olo. Siitähän se piina toukokuussa alkoi. Oikeastaan koko kuilun syvyyden tajuaa vasta näin jälkikäteen. Ihmettelen kyllä suuresti, ettei neurologi diagnosoinut mitään pahempaa päässä, kun luen noita oireitani nyt. No, se oli sen hetkinen johtopäätös, ja eihän sitä omalta shokiltaan osannut vaatia rittäviä tutkimuksia. Onneksi löytyi Suvantokadun porukka. Kaiken kaikkiaan viimeisistä vuosista on jäänyt ihan hauskoja muistoja näin jälkikäteen katsottuna. Silloin ei naurattanut.

- Private pool Kauppi Hotellissa:
Kuka neuvottelee itselleen mahdollisuuden polkea hotellin uima-altaalla kellarikerroksessa 14-asteisessa vedessä keskellä talvea? Ja maksaa siitä 10 minuutista 5 euroa?

- Kuka kävelee päivittäin sateessa 500 metriä vain todistaakseen itselleen että pystyy käveleen? Eikä edes pystynyt.

- Kuka lappaa desikaupalla Jogea, koska käskettiin hankkia kollageenin tuotantoa ruokkivia aineksia?

- Kuka leipoo kraaterin näköisiä pannareita harjoittaakseen silmä-käsikoordinaatiota?

- Ja puhaltelee pulloon pillillä aurinkolaseissa, koska silmät ei kestä valoa?

Viime vuodesta tähän aikaan on päästy pitkälle. Aina täytyy muistaa, että viime huhtikuussa 09, eli vuosi onnettomuuden jlk, pääsin ensimmäisen kerran yksin ulos pihalle.

Hyvät yöt! Liikkukaa turvallisesti.

Vanhoja kuvia ja lapsuusmuistoja

Isäni sai siskoltaan dia- ja negaskannerin. Siitä asti sähköpostissani on odottanut hauskoja lähetyksiä, lapsuusajan valokuvia. Kuinka ihanaa onkaan ollut herättää vanhat muistot eloon täydentämään tätä nykyelämää. Perhekuvia, ystäväotoksia ja vanhoja maisemia aina vuodesta 81 asti. Mieleen tulvii menneet. Muistikuvat on kristallinkirkkaita, aivan kuin olisin elänyt nuo hetket eilen.

Mökkimatkat legendaarisella Morris Marinalla, pituushyppyskabat hieman soraisaan hiekkaan, onkireissut Haaralan mutkassa. Sukujuhlat, rippijuhlat ja synttärit, joihin meidän perhe ei koskaan ehtinyt ajoissa. Ennätysmyöhästyminen tais olla neljättä tuntia? Silloin tosin oli autosta käsijarru jäätynyt. Meille oli tyypillistä, että olimme viimeisinä paikalla. Sinänsä hieman epäkohteliasta, tiedetään. Ja kun meidän äänekäs pesue saapui, sitä ei voinut oll huomaamatta. Isä kihisi kiukusta, kun äiti ja me lapset jarrutettiin nopeita lähtöjä, ja äiti kihisi iskälle vastaan, että mitäs siinä puhiset.

Ei kolmen parin vuoden välein syntyneen lapsen kanssa voinut olettaakaan pysyvänsä aikatauluissa. Jos jotain alkoi pissattaa juuri ennen kuin auto lipui parkkiruudusta, sitten lähdettiin vessaan, kun ei sitä voinut autoonkaan liruttaa. Tai jos juhlavaatteille kaatui mehua juuri ennen lähtöä, äiti pesi tahran ja kuivatti vaatteen hiustenkuivaajalla. Tai jos lahjakukat unohtui kiireessä kotiin, ne käännyttiin aina hakemaan. Ja pitihän kaikille katsoa juhlavaatteet ja rennommat vetimet, ja vauvalle tarvikkeet mukaan ja sitten tietty ne lahjat ja kortit jne.

Meiltä ei koskaan lähdetty synttäreille tai muihinkaan juhliin ilman viemisiä. Lahjat oli upeissa paketeissa ja nauhat, kortit ja muut sävy sävyyn tietenkin. Lahja oli ostettu ajatuksella ja saajaa ajatellen. Sanomattakin on selvää, että hankinnoista vastasi äiti, ja me lapset oltiin pikkuapureina. Vaikkemme ostelleet ökykalliita viemisiä kellekään, kaikista pidettiin mielettömästi.

Äitini osasi todella ajatella muita ja asettua heidän asemaansa. Mistä he pitivät, oli aina lähtökohta lahjan valinnalle. Varmaan siksi ne toimikin loistavasti. Teini-ikäinen kampaajaksi haluava taiteellinen serkkutyttö sai meikattavan ja kammattavan pään, ja urheilulliset pojat sporttivaatteita tai -leikkikaluja. Sisko sai nukkeja, koska hän oli hoivaajatyyppi. Veli tykkäs teknisistä vimpaimista ja Legoista. Iskälle vain käytännöllistä ja muka superedullista, koska isä ei ole lahjatyyppiä – mukamas. Tykkäs kuitenkin.

Jos joku ihminen on tehnyt elämäntyönsä ihmisten, etenkin perheensä ja läheistensä parissa, se on äitini. Suuri sydän! Voi kumpa itsekin pystyisi samaan pyyteettömyyteen ja rakkauteen.